Vain joitakin sekunteja tarvitaan ja elämä muuttuu painajaiseksi…
Ajaessamme kohti Vihtiä jouduimme maanantaina 30.12.2002 onnettomuustilanteeseen, jossa autoni takaluukun lukitus petti. Kun autoni tömähti ojanpientareeseen paiskautui takaluukku auki pamahtaen saman tien kiinni. Hetkellä, jolloin luukku avautui syöksyi Mocha ulos autosta jääden alas paiskautuvan luukun väliin. Mutta tämä vain hieman hidasti Mochan pakoa. Vielä en itse edes ollut tajunnut, että koirani on karannut autosta. Seuraavassa silmän räpäyksessä näen koirani Porintiellä yrittäen väistää täysperävaunu rekkaa ja sitä seurannutta henkilö-autoa. Sillä hetkellä tajusin, että koirani on päässyt autosta karkuun ja että se todennäköisesti jäi rekan alle! En koskaan halua kokea samaa tilanneetta uudestaan! Lensin ulos autosta. En todellakaan tiennyt oliko Mocha jäänyt rekan alle, loukkaantunut tai päässyt tien yli. Syöksyessäni ulos autosta näin koirani juoksevan lujaa tien toisella puolella olevien puiden välistä pellolle. (Ja tähän kaikkeen vaikka ei uskoisi kului vain muutamia sekunteja).
Lähdin perään (todettuani että autoni ei aiheuta vaaraa muille) kutsuen koiraani ja jälkiä seuraten, mutta kun Mochaa ei näkynyt eikä kuulunut. Yritin kutsua koiraani, mutta tuloksetta eikä huutaminen auttanut, joten palasin autolle tarkistamaan tilanteen ja ottamaan mukaan puhelimen, käsineet, hatun yms. ulkonahan oli pakkasta vain vaivaiset –24 °C.
Lähdin seuraamaan jälkiä. Seurasin ja seurasin kutsuen koiraani. Samalla tarkkailin jälkiä olisiko niistä verta, koska en tiennyt oliko koira loukkaantunut . Jälkiä seuratessani hälytin lisävoimia koirani etsintään. Noin tunti onnettomuuden jälkeen Mocha oli nähty lähistöllä, mutta ennen kuin pääsin kyseiseen paikkaan oli koira ehtinyt kadota.!
Mieheni haki kotoamme Mocha äidin Nekun (Starfish’s First Ladyn) ja veljen Jimin (CurlyCo Mocha Master). Molempia koiria on opetettu myös jäljestämään, mutta varsinkin Jimin koulutus on vielä pahasti kesken, koska on niin nuori (8kk). Ja emmehän me koskaan harjoittele jäljestämään koiria vaan mm. verijälkeä tai riistajälkiä. Varsinkin Jimi iästään huolimatta teki aivan uskomatonta työtä jaksaen jäljestää erittäin tarkasti siskonsa jälkiä useita tunteja sekä kilometrejä kovassa pakkasessa.
Etsimme mm. sukulaisten, ystäviemme, ja koiriemme kanssa Mochaa koko illan ja pitkälle yöhön, mutta jäljet loppuivat useasti kuin tuhka tuuleen. Aivan kuin koira olisi lähtenyt lentäen paikalta? Illalla kuluessa saimme tietää toisenkin henkilön, joka oli nähnyt koiran pellolla n. tunti onnettomuuden jälkeen. Pikkuhiljaa alkoi herätä toivo, että Mocha ei ehkä olisi kovin pahasti loukkaantunut vaikkakin jäljissä löytyi verta. Olisiko astunut piikkilankaan tai oliko muuten loukkaantunut? Monet monet ajatukset risteilivät päässämme koiraa etsiessämme. Pakkastahan oli n. - 25°C. Kun tunnista toiseen etsit ja kuljit ulkona olit sielua myöten jäässä ja vaikka päällä oli hurja määrä vaatteita olit hetkessä aivan jäässä. Ei auttanut enää vaikka kävit välillä lämmittelemässä ja juomassa lämmintä. Koira olisi pakko löytää mahdollisimman nopeasti, koska pakkasta oli niin paljon että Mocha kuolisi todennäköisesti jo kylmyyteen.
Kaikkein pahinta on epätietoisuus! Et tiedä missä koira on? Onko se loukkaantunut? Uusia jälkiä ei ilmaantunut. Myös paikallisradio poliisia myöten oli ”hälyytetty ”, mutta kukaan ei soittanut havaintoja. Koira selväsi karttoi teitä sekä peltoja kulkien suurimman osan metsän suojassa. Olen itse aikoinani useasti auttanut metsästyskoirien etsinnässä, mutta en koskaan kuvitellut, että tällä tavalla joutuisin etsimään omaa koiraani.
Koiran kiinnisaamista vaikeutti erittäin paljon, että kyseessä oli 8 kk ikäinen Irlanninvesispanieli, joka jo rodultaan on varautunut vieraisiin ihmisiin ja siinä kaikkein ”tolloimmassa” iässä jolloin kaikki vieraat ihmiset on aivan yököttäviä. Ko. koira oli lisäksi narttu joka on langan laiha ja tiputtanut vielä pentuturkkinsa. Tästä syystä meidän oli etsinöissä lähimaastoissa käytettävä koiralle tuttuja henkilöitä. Ja mieleeni tuli ,että onneksi autossa onnettomuushetkellä oli mukana vain yksi koiristamme.
Emme uskoneet, (eikä kukaan muukaan vaikka sitä eivät ääneen vielä silloin sanoneetkaan) että Mocha selviäisi yön yli, koska pakkasta oli yöllä lähes –30 C sekä lisäksi kova tuuli teki sään useita asteita kylmemmäksi. Yön hiljaisina tunteina tietokoneemme lauloi ilmoituksia Mochasta vaikka emme uskoneet sen selviävän yön yli!
Luulin kuulevani harhoja kun saimme heti aamusta soiton että Mocha oli nähty. Toivonkipinä syttyi. Onneksi mieheni oli lähettyvillä, joten hänen matka ko. paikalle ei kestänyt kauaa, mutta taasen koiraa ei näkynyt missään?
Saimme aamupäivällä tietää, että Mochaa oli yritetty saada pariinkin vieraaseen taloon, mutta tuloksetta. Viedessäni läheiselle huoltoasemalle ilmoituksia kuulin että koiraa oli myös yritetty saada vieraaseen autoon ja taasen tuloksetta tuloksetta.
Jälkiä ja havaintoja ilmaantui päivän aikana lisää eli Mocha pysyi liikkeessä ja pyöri kokoajan pienellä alueella vain muutamien kilometrien säteellä. Ilmeisesti kun koiraa oli jo useamman kerran yritetty saada kiinni vieraiden ihmisten toimesta alkoi se karttaa vielä enemmän heitä. Mocha kaikkosi heti kun he alkoivat houkutella sitä. Saimme taasen havainnon n. klo 16 ja pääsimme itse nyt jopa näköetäisyydelle. Mutta mieheni lähestyessä Mochaa viereisen talon koirat räjähtivät haukkumaan niin että Mocha salamana säntäsi karkuun. Voi, ei eikö se anna meillekään enää kiinni? Vai pelästyikö se todella viereisen talon kovaäänisiä koiria?
No, uusi suunnitelma käyttöön ja isäni sai hommattua käyttöömme loukun jonne Mocha mahtuisi jos ruuan houkuttelemana sinne sisään menisi. Lisäksi loukku lukkiutuisi niin, että se ei pääsisi mitenkään sieltä karkuun.
Lisäksi lähistöllä asui vinttikoira ihminen, jolla on iso tarha useammalla portilla piti omat koirat sisällä ja jätti vain yhden portin auki laittaen tarhan sisälle ruokakuppeja, niin että Mocha joutuisi etenemään tarhan sisäosiin sekä samalla pääsisi tarhassa olevaan rakennuksen. Mocha oli nimittäin kiertänyt ko. aitausta sekä erästä tehdas aluetta erittäin pitkiä matkoja aivan aidan vieressä. Mocha etsi ruokaa komposteista ja lintulaudoilta todennäköisesti tuloksetta, koska nämä on suojattu hyvin jotta metsän eläimet eivät pääse niihin käsiksi. Vielä illalla saimme tietoomme, että Mocha liikkuu ko. alueella. Mutta sitten taasen hiljaista, ei jäljen jälkeä ja pakkanen sen kuin koveni lumihiutaleiden hiljalleen leijuessa……
Selviäisikö Mocha seuraavastakin yöstä? Koko yön tarkastimme loukkua tunnin välein. Loukku oli sijoitettu alueelle, jossa Mocha kaikkein eniten liikkui. Ko. alueella monet ihmiset jättivät autotalliensa ja kuistiensa ovia auki jotta Mocha pääsisi halutessaan lämpimään. Epäilimme, että Mocha ei yöllä liiku kun pakkasta tosiaankin oli sinä yönä –29°C . Mutta pienikin epäilys, että uudenvuoden ilotulitus saattaisi ajaa koiran liikenteeseen piti meidätkin liikkeessä läpi yön. Emme nimittäin tienneet miten Mocha käyttäytyisi uuden vuoden raketeista, koska kyseessä oli koiran ensimmäinen uusi vuosi.
Aamu yöstä vaihdoimme ”nukkujia”. Taasen kerran tulimme loukun tarkastukselta kun huomasimme yhtäkkiä - Mochan seisovan tienpäässä aivan jäisenä ja takana loisti nousevan auringon heikko kajo. Mikä näky uudenvuoden aamuna! Aloin puhua ja pikkuhiljaa hieman epäröiden Mocha lähestyi minua häntä aivan vimmatusti heiluen. Olinhan kuin michelinukko erittäin monien vaatekerrosten vuoksi. Kun otin hatun päästäni juoksi koira suoraan syliini. Sitä nyrkkiä, joka tarttui koiran kaulapantaan ei olisi aukaisseet hitsipillitkään. Tosin siihen ei ollut tarvetta koska Mochaa ei olisi mikään saanut lähtemään luotamme.
Pikaisesti koira autoon peittojen alle ja lyhyt matka kotia kohti. Mocha ei ihme kyllä ollut alilämpöinen, mutta tietenkin erittäin heikko ja väsynyt. Lonkkaluun sivussa kyljessä oli iso reikä jonka takaluukun lukko oli repinyt jo maanantaina. Keskustellessani eläinlääkärin kanssa tilanteesta haava ei vaatinut välitöntä käyntiä vaan oli tärkeämpää saada koira hieman vahvistumaan ennen ajo-matkamatkaa ja rauhoitusta. Onneksi lääkekaapista löytyi yhtä ja toista joten saimme hoidon aloitettua jo kotona. Kun Mocha muutaman tunnin nukkumisen jälkeen halusi ulos tarpeille olisin puhaltamalla sen saanut nurin! Näky oli aivan kauhea kun luurangon laiha koira hoippuu epävarmoin askelin sitkeästi haluten ulos tarpeilleen. Vielä hieman unta, lämpöä sekä energiaa lisää niin pääsisimme lähtemään eläinlääkäriin, joka valitettavasti joutui varta vasten tulemaan meidän takiamme uudenvuoden päivänä hoitamaan klinikalle koiraamme.(Kunhan oli ensin saanut oman karkulaisensa kiinni). Muutaman tunnin operoinnin jälkeen pääsimme lähtemään kohti kotia. On hämmästyttävää kuinka nopeasti Mocha alkoi vahvistua. Tapahtumasta ei todennäköisesti lihaksien parannuttua jätä koiralle mitään vammaa. On todella suuri ihme, että luita ei mennyt poikki Mochan takaosa jäädessä paiskautuvan takaluukun väliin.
Mocha oli siis vain muutamia tunteja vaille 3 vrk kadoksissa hurjassa pakkaskelissä 23-30°C. Kukaan ei todellakaan uskonut sen selviävän hengissä. Mutta varmasti myös suuri syy että Mocha selvisi hengissä tästä sekä vahvistui ja parani erittäin nopeasti on koiran erittäin hyvällä fyysisellä kunnolla sekä peräänantamattomalla ja aina positiivisella luonteella.
Taasen kerran tuli nähtyä millä voimalla koiraihmiset voivat tarpeen tullen yhdistyä ”rajoista” riippumatta. Aivan käsittämättömällä tavalla puskaradio levitti sanaa alueella niin koira- kuin koirattomienkin parissa postinjakajia myöten. Joillakin kainalosauvat ja kipsi korkeintaan hieman hidastivat…. Vielä viikkoja myöhemmin saan soittoja etsintään osallistuneilta jotka kyselevät koiramme vointia!
Kirjoitin tämän, siksi että en koskaan tavoita teitä kaikkia jotka auttoivat meitä tässä asiassa . Jokainen teistä joka tavalla tai toisella auttoi meitä löytämään koiramme on ruusun ansainnut. Suuri kiitos myös kaikille ystäville jotka soititte lohduttavia sanoja tai kerroitte miten koirat ovat joskus selvinneet aivan uskomattomista seikkailuista. Toivon että teistä kukaan ei koskaan joudu vastaavaan tilanteeseen!
Tämä oli minun tarinani tapahtuneesta. Mochan tarina olisi varmasti hyvin erilainen………..
In just a few seconds the life can turn into a nightmare......
On Monday 30th of December when I was driving home I was hit by an accident. My car glided to a snowbank and the trunk opened. My 8 months old Irish Water Spaniel bitch Mocha shocked and run out of the car and at the same time the cover of the trunk hit her in the back. All that happened so fast that I didn´t realize that my dog had ran out of the car. Suddenly I just saw her crossing the highway trying to avoid a truck. I rushed out of the car and saw her to run towards a field on the other side of the road. I run after Mocha and called her name but I couldn´t see her so I had to return to the car to get my cell phone. I had to take also my gloves and cap because it was a cold day, about -78 ºF (-24ºC).
I started to follow Mocha's marks calling her name at the same time. I also looked if there was any blood on the marks because I didn´t know if Mocha was hurt. I phoned my husband, some friends and relatives to come to help me. About an hour after the accident someone had seen Mocha, but when I arrived there she had already disappeared. My husband came to help me and he had Mocha's mother Nekku (Starfish´s First Lady) and her brother Jimi (CurlyCo Mocha Master) with him. I have teached both dogs to track, but they aren´t trained to follow dog´s marks. Although Jimi is such a young dog, just 8 months old, he followed Mocha's marks really accurately for several hours in the cold weather.
We searched for Mocha for the whole evening but we didn´t find her. I heard that someone had seen her again and I thought that maybe she hadn´t hurt herself very badly because she was moving around, although there was some blood in the marks. Because it was freezing, we had to find her as soon as possible because she really could die because of the coldness. At that time she was very young, just 8 months old, so she had just dropped the puppy fur and she was also fairly skinny.
Also I started to feel really cold in spite of all the clothes I had on. I was pretty exhausted because it is really hard to walk for hours in the forests and fields when there is a lot of snow. In some places these was snow up to my knees. The worst thing was the uncertainty. I had called the local radio station and police but nobody called me any observations of Mocha. On the night the weather became even colder. It was almost -89 ºF (- 30ºC) and it was really cold wind. I didn´t believe that Mocha could survive the night outside.
Next morning I got a phone call that someone had seen Mocha and we rushed to that place with my husband. When we got there she had already left the place. During the morning I heard that several people had tried to catch Mocha but she didn´t allow strange people to catch her. As an IWS she is bit reversed towards strange people. All the time I got more information about her movements and I noticed that she is moving in a pretty small area.
In the afternoon we managed to find her. My husband started to move towards her when suddenly the dogs in a nearby house started to bark and Mocha rushed away. Of course we started to think that did she run away just because she was frightened for the noisy dogs or is she so shocked that she won´t even let us to catch her. My dad managed to get some traps and we put some food in them and took them in places where people had seen her.
It was already evening and I was wondering that would Mocha survive also the coming night. It was still very cold and we kept on searching and checking the traps every hour. We thought that Mocha wouldnt move during the night but it was New Year´s Eve and she could be moving because of the fireworks.
We slept in turns and early in the morning it was my turn to get up and continue the searching. Suddenly I saw Mocha. There she was standing a bit away from me and the rising sun shined behind her. What a wonderful sight in the New Year´s day! I started to talk quietly and Mocha started to approach me carefully waving her tail. I certainly did look a bit odd because I had a huge amount of clothes on but when I took off my cap she recognized me and rushed to me. I took a hard grip on her collar, nothing could have made me to loose it. Neither would Mocha have left me, so happy she was to see me again.
We hurried to the car and covered Mocha with blankets. When we got home I examined her and noticed that she had a large wound in the side caused by the lock of the trunk. Of course she was weak and very tired but otherwise she was in a surprisingly good condition. After a few hours sleep I took Mocha to the vet who sewed her wound.
It was really amazing how fast Mocha started to recover. She was missing for almost three days and all the time it was really cold outside and no one did believe that she could make it. Probably she survived because of her excellent physical condition and great character. It was wonderful to see once again how the dog-loving people unite and help each other. A lot of people on the area where Mocha was moving left their carage doors open so that Mocha could get in to a warm building. It was astonishing how the people spread the word about the missing dog and also such people who don´t own a dog themselves helped me-even the mailman. Everybody was worried about Mocha.
This was my story, it would certainly be interesting to hear Mocha´s version……